Niissä keskityttiin usein vain laihduttamiseen ja sivuttiin vain niitä tosiasioita että ylipaino on tuotetta elämäntapavalinnoistamme ja että kunkin ohjelman piirissä on pysyttävä jotta paino pysyy kurissa.
Paino pysyy kurissa.
Australialaistutkimuksesta mukaan 73% kaikista sairauksista olisi ehkäistävissä oikeilla elämäntapavalinnoilla. Suhteellisen pysäyttävä luku. Mitä kaikkea saataisiinkin aikaan jos pystyisimme hyväksymään sen tosiasian että meidän tulee tulla tietoisemmaksi valinnoistamme?
Jokainen meistä siis kaivaa omat valihautansa sen elämän ympärille jota elämme, ja jonka suojista meidän on helppoa tutkia sitä miten elämää oikeastaa tulisi elää.
Tästä innostuneena lähdin tutkimaan sitä mitä nämä elämäntapavalinnat jotka olivat menneet metsään olivatkaan olleet. Olen varsin tyypillinen suomalainen 30 vuotias mies, osun monessa suhteessa keskivertosuomalaisen stereotypiaan joten tämä antaa tarkkailulle varsin hedelmällisen pohjan.
Olen naimisissa, minulla on kaksi lasta, asuntolaina, pitkä työhistoria, useampia ammattitutkintoa ja kuulun tyypin 2 diabeteksen riskiryhmään.
Lähtökohtaisesti kerrottakoon etten aina kokenut olleeni näissä juoksuhaudoista. Nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä minulle oli annettu varsin kiitettävät eväät. Lapsuuden kotini ei ollut yltäkylläisyyden kyllästämä, mutta harvempi -92 lamasta noussut perhe oli. Kuitenkaan emme koskaan kokeneet köyhyyttä, tiukempiakin hetkiä oli, mutta vanhempamme mahdollistivat aina harrastamisemme, kaikkien kolmen lapsen. Täyttäessäni 18 olin tehnyt jo kaksi vuotta kaikki vapaa aikani töitä, olin sm-tason urheilija ja palkintoja voittanut taiteilija.
Tämän jälkeen alkoivat ne virhevalinnat.
Kuulun siihen epäedulliseen kansanosaan joka eli läpi 1992 maahamme laskeutuneen surutilan. En siis tuolloin ollut vielä millään muotoa mukana työvoimapoliittisella temmellyskentällä, mutta pääsin aitiopaikalta todistamaan laman kerrannaisvaikutuksia. Isämme ja äitimme toimivat 1990 luvun alussa ravintola-alalla, varsin nimekkäistä ja hyväpalkkaisissakin hommissa. Tämä oli aikoinaan mahdollistanut muuttamisen toiselle puolelle Suomea ja asuntolainan.
Se oli silloin.
Se oli silloin.
Sitten ihmisiltä loppuivat rahat, silloin koko valtakunnasta loppuivat rahat. Hienot ruokailut ravintoloissa laskivat suhteellisen rajusti. Tätä seurasi perheessämme haasteellinen ja opettavainen kausi. Siinä hetkessä kun lapsi istuu ruokapöydässä ja kuuntelee isänsä itkien toimittamaa anteeksipyyntöä siitä että ruoka tulee seuraavina viikkoina koostumaan ruskeasta kastikkeesta ja perunoista, tapahtuu jotain. Sillä hetkellä määritetään se kumminka lapsi asiaan reagoi, hän voi joko hyväksyä tilanteen, tai ryhtyä toimimaan.
Isämme oli hyvin ylpeä ja periaatteellinen mies, siksi työpaikan ja elämän rakenteen katoaminen oletettavastikin otti niin koville. Muista elämästäni jakson jolloin isäni istui television ääressä seuranaan fazerin sininen ja kevytmaito tölkki. Hän istui tässä niin kauan kuin kummastakaan ei ollut enää kuin muisto. Seuraavana päivänä kaava toistui. Samoihin aikoihin jouduin itse koulukiusatuksi, tarkemmin ottaen siis ongelmani paheni, olinhan ollut ongelmani kanssa tuttuja jo ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien. Vanhemmillani oli tällöin omat ongelmansa joten heitä ei aiheella viitsinyt kuormittaa. Tässä suhteessa perustavanlaatuinen käänne tapahtui 5.llä luokalla. Hermostuttuani vuoden jatkuneeseen kiusaamiseen olin päätynyt jahtaamaan erästä luokkatoveriani ympäri koulua. Lopputuloksena oli 8 luokkatoveriani paikattavaksi ja 3 opettajaa lääkärihoitoon. Itse asianomaista luokkatoveriani en onneksi saanut koskaan kiinni. Tämä muutti asioita. Ymmärrys siitä että mitä ihminen todella kykenee tekemään ja kuinka helppoa se onkaan, jo 12 vuotiaana. Tämän jälkeen en enää menettänyt hermojani, opin pelkäämään itseäni riittävästi. Siitä eteenpäin selvitin ongelmani koulussa itse. Lähinnä hoitaen koulupäivän pois alta, sen suurempia sosiaalisoitumatta. Ei sieltä kavereita ollut tultu hakemaan, vaan suorittamaan oppivelvollisuutta.
Ei silloin tiedetty kouluhyvinvoinnista ja kiusaamisesta mitään. Rehtorimmekin hoiti koulumme kiusaamisongelman kuntoon 5,7 sekunnissa ilmoittaessaan ettei kiusaamista tapahdu kummassakaan koulussa jossa hän on rehtorina.
Tämä tieto ei vain ilmeisemmin piirtynyt kovinkaan kirkkaana kaikkien oppilaiden mieleen.
Luokan opettajani suhtautui ala-asteella asiaan hieman konkreettisemmin mutta tavat olivat silloin toiset: hän kokosi luokkaan kaikki oppilaat jotka osallistuivat kiusaus toimintaan, istutti minut luokan eteen ja kertoi kaikille minun kertoneen heidän kiusaavan minua ja että se pitäisi lopettaa koska se ei ollut kilttiä.
No välitunnit olikin olivatkin sitten sitä myöten mielenkiintoisia.
Kiusaaminen ei tietenkään siihen loppunut, mutta kyllä se opetti ettei siitä kannata kertoa kenellekkään, ja että parhaat selviytymiskeinot rakentaa aivan itse. Yläasteella olin oppinut jo jonkinverran käsittelemään asioita täysin itsekseni, tai ainakin pitämään ne itselläni. Muistan äidinkielen opettajamme tuumauksen ainekirjoituksen aineeseeni jossa olimme siirtyneet opintosuunnitelmassa reaalikirjoittamiseen, piti kirjoittaa kuvaus omasta päivästään koulussa. Kirjoitin miten kotona käyn läpi tunteitani, vihaa itkua, häpeää ja valmistaudun koulupäivääni ajatellen "mitä kaikkea ne ovatkaan minulle tänään keksineet, rauhaan ne eivät jätä. Kunpa vain jaksaisin", opettaja tuumasi "älä viitsi ei se oikeasti voi tuollaista olla!". Rauhallisuus ja kylmäpäisyys kostautuu.
Ammattikoulu tuli sitten kahlattua läpi aivan samoja latuja, ei kavereita, vaan ammattititkintoa varten. Olin sielläkin varsin outo tapaus, kantaen hurjaa tavaramäärää jatkuvasti mukanani. Harrastin tällöin musiikkia vahvasti ja soittimeni olli mukana kannettavaa mallia, mikäli soittaharjoitukseni sijoittuivat koulupäivän jälkeen oli siis mukanani soitinsalkku ja nuottisalkku. Toisinaan mukanani oli myös salibandymaalivahdin varusteet urheiluharrasteeni vuoksi. Se vähä vapaa-aika mitä oikeasti jäi käytettiin erilaisissa projekteissa, kattaen musiikkiesityksistä tv:n korjauksiin, joista rahaa kasaan sai. Olin siis ammattikoulussa, duunari linjalla päivittäin kauluspaidassa, slipoverissa ja suorissa housuissa. Jokainen voi hyvin päätellä kuka erottui hupparikansasta.
En myöskään koskaan innosstunut kavereiden kanssa kylillä pyörimisestä, tai railakkaasta alkoholikäyttäytymisestä. Ne veivät liikaa aikaa, ja alkoholi teki vielä tyhmäksi moneksi päiväksi.
Tämän jälkeen seurasi luonnollisesti työllistyminen, armeija ja kotiutuminen sieltä. Armeijan suoritin varsin kiitettävän palautteen saattelemana, ja kaikki viikonloppu ja iltalomat tehden töitä lähistöllä olleen projektin parissa.
Varsinainen poismuutto lapsuuden kodistani tapahtui hieman ennen ammattikouluni päättymistä. Muutin naisen perässä, mikä kannattaa harvoin. Kuitenkin palasin armeijasta tämän naisen luokse ja työllistyin ko. paikkakunnalle, täysin erilaisiin hommiin kuin mihin olin koulutukseni hankkinut. Työllistyin lupauksella jossa sitouduin tekemään pienipalkkaista hommaa puolisen vuotta jotta pääsisin sittemmin oppisopimukselle hankkimaan soveltuvan ammattittutkinnon. 3,5 v myöhemmin päättelin ettei tätä oppisopimusta ole tulossa ja jatkoin matkaa. Samana aikana olimme eronneet naiseni uskottomuuden vuoksi 6 kertaa ja aina palanneet yhteen, tai siis nainen oli palannut luokseni. Olin ottanut ensimmäisen asuntolainani naiseni halutessa kaupunkiin asumaan. Lopuksi vihelsin pelin poikki. Ei siitä mitään tullut. Tästä seurasi varsin työntäyteinen kausi. Naiseni vaatiman korkean elintason seurauksena minulla oli tuntuvasti velkaa ja asuntolaine niskassani. Lisäksi olin sitoutunut maksamaan hänelle tietyn , kohtalaisen suuren summan rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Siispä tein 3:a listatyötä, ja kaikenlaisia projekteja yhtä aikaa maksaakseni kaiken.
Ammattikoulu tuli sitten kahlattua läpi aivan samoja latuja, ei kavereita, vaan ammattititkintoa varten. Olin sielläkin varsin outo tapaus, kantaen hurjaa tavaramäärää jatkuvasti mukanani. Harrastin tällöin musiikkia vahvasti ja soittimeni olli mukana kannettavaa mallia, mikäli soittaharjoitukseni sijoittuivat koulupäivän jälkeen oli siis mukanani soitinsalkku ja nuottisalkku. Toisinaan mukanani oli myös salibandymaalivahdin varusteet urheiluharrasteeni vuoksi. Se vähä vapaa-aika mitä oikeasti jäi käytettiin erilaisissa projekteissa, kattaen musiikkiesityksistä tv:n korjauksiin, joista rahaa kasaan sai. Olin siis ammattikoulussa, duunari linjalla päivittäin kauluspaidassa, slipoverissa ja suorissa housuissa. Jokainen voi hyvin päätellä kuka erottui hupparikansasta.
En myöskään koskaan innosstunut kavereiden kanssa kylillä pyörimisestä, tai railakkaasta alkoholikäyttäytymisestä. Ne veivät liikaa aikaa, ja alkoholi teki vielä tyhmäksi moneksi päiväksi.
Tämän jälkeen seurasi luonnollisesti työllistyminen, armeija ja kotiutuminen sieltä. Armeijan suoritin varsin kiitettävän palautteen saattelemana, ja kaikki viikonloppu ja iltalomat tehden töitä lähistöllä olleen projektin parissa.
Varsinainen poismuutto lapsuuden kodistani tapahtui hieman ennen ammattikouluni päättymistä. Muutin naisen perässä, mikä kannattaa harvoin. Kuitenkin palasin armeijasta tämän naisen luokse ja työllistyin ko. paikkakunnalle, täysin erilaisiin hommiin kuin mihin olin koulutukseni hankkinut. Työllistyin lupauksella jossa sitouduin tekemään pienipalkkaista hommaa puolisen vuotta jotta pääsisin sittemmin oppisopimukselle hankkimaan soveltuvan ammattittutkinnon. 3,5 v myöhemmin päättelin ettei tätä oppisopimusta ole tulossa ja jatkoin matkaa. Samana aikana olimme eronneet naiseni uskottomuuden vuoksi 6 kertaa ja aina palanneet yhteen, tai siis nainen oli palannut luokseni. Olin ottanut ensimmäisen asuntolainani naiseni halutessa kaupunkiin asumaan. Lopuksi vihelsin pelin poikki. Ei siitä mitään tullut. Tästä seurasi varsin työntäyteinen kausi. Naiseni vaatiman korkean elintason seurauksena minulla oli tuntuvasti velkaa ja asuntolaine niskassani. Lisäksi olin sitoutunut maksamaan hänelle tietyn , kohtalaisen suuren summan rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Siispä tein 3:a listatyötä, ja kaikenlaisia projekteja yhtä aikaa maksaakseni kaiken.
Tässä vaiheessa työnkuvani oli siis muuttunut vähän, tai hyvin vähän fyysisesti kuormittavaksi, ja kaikki harrasteet olivat jääneet pois. Kokemuksesta voin sanoa että entisenä huipputason kilpaurheilijana liikkuminen vain liikkumisen vuoksi kuullosti täysin turhalta eikä se itseasiassa tuntunut millään tasolla mielekkäältä. Päämäärätöntä.
Päätyessäni siihen johtopäätökseen etten tule oppisopimuspaikkaa saamaan jatkoin yksityisen työnantajan palvelukseen. Mielivaltaisten irtisanomisten seurauksena päädyin itsekin hakemaan työpaikkaa, toki irtisanominen ei ollut minuun kohdistunut, mutta se oli vain ajan kysymys.
Onistuin saamaan oppisopimuspaikan alalta josta minulla ei ollut mitään kokemusta, ja tämä vaati taas muuton 400 km. päähän, vaan mitäpäs tuosta, töitä oli tiedossa. Tähän mennessä muuttoni oli siis järjestyksessään 5:s. Tästä seurasi taasen työllistävä vaihe, asuin 5 kk. toisella paikkakunnalla, josa minulla ei sisustuksena pienessä kylmässä kaksiossani ollut kuin patja lattialla ja moottoripyöräni. Odottelin silloin sitä 2 vuoden rajaa jonka jälkeen asuntonsa saa myyd ilman myyntivoittoveroa. Lopulta sekin aika tuli, ja lopputulos oli se että tilava kolmioni sisältämät tavarat sullottiin pieneen kaksioon. Jäljellä jäi kujat joita pitkin pääsi sänkyyn suihkuun ja keittiöön, toki ei jääkaapille koska sekin ilmatila tuli hyödyntää laatikoille, myös sauna oli varastokäyttöön hyvin sovelias.
Töissä ryhdyin hyvinkin viihtymään, töiden ulkopuolella riitti hyvin rakennusprojekteja joista sai lisätienistiä. Asuntokauppojen kuitettua suurimman osan veloistani aloin pärjäämään jopa taloudellisesti varsin mukasvasti. Siispä oli aika monimutkaistaa asioita.
Ostin talon, muutin ja aloitin seurustelemaan.
Työmatkaa tuli suuntaansa 52 km. Mutta ruuhkasuomen ulkopuolella tuo ei nyt kuullosta edes kovinkaan pahalta. Valmistuin ammattiin ja 3 kk tämän jälkeen työnantaja ilmoitti lomauttavansa työntekijöitään. Jouduin lomautukselle alueella jossa ei töitä ole edes paikallisille työnhakijoille, saatikka sitten täysin ummikoille. No jäipähän aikaa tehdä remontteja. Lomautksista toivuttiin ja työnantajani aloittu tulevaisuuden suunnittelun, mikäli firma meinasi menestyä niin oli sen muutettava. Toki minuakin kysyttiin tulemaan firman mukana, törkeä toikenkuva ja palkka pyynti poikivat haasteellisen vastauksen: kyllä.
Lähdettävähän sitä sitten oli, näitä aikoja tein reissuhommia, 1,5 vkoa töissä ja 2 vapailla 14 h päiviä työmaalla ja 600 km ajoa työmatkoina. Tällöin seurustelusuhteeni eteni siihen pisteeseen että aloimme odottaa lasta ja menimme naimisiin, käytännöllisesti maistraatissa, mutta naimisiin. Esikoiseni synnyttyä päätime yhdistää perheen ja muuttaa lähemmäs työpaikkaani. Ummikkona muuttaessa ensimmäinen lyönti oli onneton huti. Poliisi kävi tiheämmin kuin postiauto ja ympäristö oli vähintäänkin "haasteellinen" lapsiperheen kannalta. Ja muuttohan siitä seurasi. 9. tähän mennessä.
Päätyessäni siihen johtopäätökseen etten tule oppisopimuspaikkaa saamaan jatkoin yksityisen työnantajan palvelukseen. Mielivaltaisten irtisanomisten seurauksena päädyin itsekin hakemaan työpaikkaa, toki irtisanominen ei ollut minuun kohdistunut, mutta se oli vain ajan kysymys.
Onistuin saamaan oppisopimuspaikan alalta josta minulla ei ollut mitään kokemusta, ja tämä vaati taas muuton 400 km. päähän, vaan mitäpäs tuosta, töitä oli tiedossa. Tähän mennessä muuttoni oli siis järjestyksessään 5:s. Tästä seurasi taasen työllistävä vaihe, asuin 5 kk. toisella paikkakunnalla, josa minulla ei sisustuksena pienessä kylmässä kaksiossani ollut kuin patja lattialla ja moottoripyöräni. Odottelin silloin sitä 2 vuoden rajaa jonka jälkeen asuntonsa saa myyd ilman myyntivoittoveroa. Lopulta sekin aika tuli, ja lopputulos oli se että tilava kolmioni sisältämät tavarat sullottiin pieneen kaksioon. Jäljellä jäi kujat joita pitkin pääsi sänkyyn suihkuun ja keittiöön, toki ei jääkaapille koska sekin ilmatila tuli hyödyntää laatikoille, myös sauna oli varastokäyttöön hyvin sovelias.
Töissä ryhdyin hyvinkin viihtymään, töiden ulkopuolella riitti hyvin rakennusprojekteja joista sai lisätienistiä. Asuntokauppojen kuitettua suurimman osan veloistani aloin pärjäämään jopa taloudellisesti varsin mukasvasti. Siispä oli aika monimutkaistaa asioita.
Ostin talon, muutin ja aloitin seurustelemaan.
Työmatkaa tuli suuntaansa 52 km. Mutta ruuhkasuomen ulkopuolella tuo ei nyt kuullosta edes kovinkaan pahalta. Valmistuin ammattiin ja 3 kk tämän jälkeen työnantaja ilmoitti lomauttavansa työntekijöitään. Jouduin lomautukselle alueella jossa ei töitä ole edes paikallisille työnhakijoille, saatikka sitten täysin ummikoille. No jäipähän aikaa tehdä remontteja. Lomautksista toivuttiin ja työnantajani aloittu tulevaisuuden suunnittelun, mikäli firma meinasi menestyä niin oli sen muutettava. Toki minuakin kysyttiin tulemaan firman mukana, törkeä toikenkuva ja palkka pyynti poikivat haasteellisen vastauksen: kyllä.
Lähdettävähän sitä sitten oli, näitä aikoja tein reissuhommia, 1,5 vkoa töissä ja 2 vapailla 14 h päiviä työmaalla ja 600 km ajoa työmatkoina. Tällöin seurustelusuhteeni eteni siihen pisteeseen että aloimme odottaa lasta ja menimme naimisiin, käytännöllisesti maistraatissa, mutta naimisiin. Esikoiseni synnyttyä päätime yhdistää perheen ja muuttaa lähemmäs työpaikkaani. Ummikkona muuttaessa ensimmäinen lyönti oli onneton huti. Poliisi kävi tiheämmin kuin postiauto ja ympäristö oli vähintäänkin "haasteellinen" lapsiperheen kannalta. Ja muuttohan siitä seurasi. 9. tähän mennessä.
Tätä seurasikin muutto kasvukeskukseen ja pian toinen lapsemme alkoi ilmoitella tulostaan. Kuitenkin jo rakenne ultrasuomalaisen oli todennettu että lapsella tulisi olemaan kehityksellinen häiriö, ei vammaisuus mutta vakava terveydellinen tila joka tapauksessa. Synnytyksestä suoraan lapsi vientiinkin ultrattavaksi ja lääkitys aloitettiin välittömästi. Leikata ei vielä voinut, mutta sitä jäätiin odottamaan.
Tästä alkoi varsin kuluttava vaihe elämässäni, taas uusi muutto, 10. johtotehtävät, lapsen vakava sairaus ja poikkeusluvalla hankittavat, kela korvauksen ulkopuoliset lääkkeet, jatkuvat sairaalareissut, asioiden järjestely moneen kertaan lastenhoitojen kanssa koska emme tunteneet paikkakunnalta ketään. Lopputuleman saattoi sinänsä arvata. Vaikka olimme vaimon kanssa aikoinaan sopineet että voi olla lastn kanssa kotona niin taloudellisen vastuun kantaminen pääsääntöisesti yksin alkoi olla liikaa, niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Paloin loppuun.
Täytyi alkaa miettimään elämää oikeasti uusiksi.
Tästä seurasi jälleen uusi suunta. Päätin jättäytyä opintovapaalle ja hoitaa keskeneräisen koulutukseni loppuun kotoa käsin. Tulojen pydotessa ei varaa siis ollut jäädä ruuhka suomeen asumaan, muutto seurasi takaisin omistusasuntooni. Suorittelin opiskelujani suunnitellun aikataulun mukaisesti. Raha tilanten ollessa tiukka ei ollut mahdollisuutta ostaa taloomme lämmityspuita eikä oikein ruokaa, ruoka-apu tuli tutuksi. Arkeni koostuikin pääasiallisesti opiskeluista ja puun kaadosta, pilkkomisesta ja takkojen sytyttämisestä. Valuvan märkä, ja parhaillaan umpi jäässä oleva puu ottaa syttyäkseen hetken. Sain opiskelujani suoritettua huomattavan määrän etäopiskeluina ja elämä sinällänsä asettui, vaimolleni vaan koetettiin hankkia työpaikkaa vaikka noitumalla, vaan eipä tärpännyt. Vaimoni sai opiskelupaikan kauempaa, josta seurasi muutto, epäselviä tilanteita ja aviokriisi, muutin lasteni kanssa eri osoitteeseen vaimoni kanssa, järjestyksessä muutto oli nyt 12. Sittemmin kuitenkin saimme tilanteen selvitettyä ja sain opintojeni loppuun suorittamiseksi palkallisen harjoittelupaikan. 500 km päästä asuiunpaikastamme. Muuttohan siitä taasen seurasi.
Elämäni on taaksepäin tarkasteltuna ollut varsinaista muutoksiin sopeutumistaistelua ja seelviytymistä, mutta varsin kettetäksi ja neovokkaaksi tällainen elämä opettaa. Elämän ilo ja usko omaan tekemiseen ei ole koskaan kokonaan kadonnut, koetuksella ne ovat olleet, mutta aina ylös on noustu ja noustaan edelleen.
Olen siis näinollen selviytyjä. Hoksaava. Periaatteellinen ja tarvittaessa hyvinkin aikaansaava.
Miksen siis käyttäisi näitä hyödykseni?
Jotta mitään saisi koskaan muuttumaan täytyy ensin määritellä ongelma:
Olen liian tunnollinen ja arvostan liikaa sitä hyvää mitä pystyn muille tuottamaan.
Olen rankasti ylipainoinen, pääasiallisesti tämä johtuu siitä että laiminlyön itseäni ja omaa kehoani päästäkseni päämäärääni.
Entisestä atleettisesta kilpaurheilijasta on edetty 150 kg painavaksi toimistotyöntekijäksi.
Asialle olisi tehtävä jotakin.
Tästä seurasi jälleen uusi suunta. Päätin jättäytyä opintovapaalle ja hoitaa keskeneräisen koulutukseni loppuun kotoa käsin. Tulojen pydotessa ei varaa siis ollut jäädä ruuhka suomeen asumaan, muutto seurasi takaisin omistusasuntooni. Suorittelin opiskelujani suunnitellun aikataulun mukaisesti. Raha tilanten ollessa tiukka ei ollut mahdollisuutta ostaa taloomme lämmityspuita eikä oikein ruokaa, ruoka-apu tuli tutuksi. Arkeni koostuikin pääasiallisesti opiskeluista ja puun kaadosta, pilkkomisesta ja takkojen sytyttämisestä. Valuvan märkä, ja parhaillaan umpi jäässä oleva puu ottaa syttyäkseen hetken. Sain opiskelujani suoritettua huomattavan määrän etäopiskeluina ja elämä sinällänsä asettui, vaimolleni vaan koetettiin hankkia työpaikkaa vaikka noitumalla, vaan eipä tärpännyt. Vaimoni sai opiskelupaikan kauempaa, josta seurasi muutto, epäselviä tilanteita ja aviokriisi, muutin lasteni kanssa eri osoitteeseen vaimoni kanssa, järjestyksessä muutto oli nyt 12. Sittemmin kuitenkin saimme tilanteen selvitettyä ja sain opintojeni loppuun suorittamiseksi palkallisen harjoittelupaikan. 500 km päästä asuiunpaikastamme. Muuttohan siitä taasen seurasi.
Elämäni on taaksepäin tarkasteltuna ollut varsinaista muutoksiin sopeutumistaistelua ja seelviytymistä, mutta varsin kettetäksi ja neovokkaaksi tällainen elämä opettaa. Elämän ilo ja usko omaan tekemiseen ei ole koskaan kokonaan kadonnut, koetuksella ne ovat olleet, mutta aina ylös on noustu ja noustaan edelleen.
Olen siis näinollen selviytyjä. Hoksaava. Periaatteellinen ja tarvittaessa hyvinkin aikaansaava.
Miksen siis käyttäisi näitä hyödykseni?
Jotta mitään saisi koskaan muuttumaan täytyy ensin määritellä ongelma:
Olen liian tunnollinen ja arvostan liikaa sitä hyvää mitä pystyn muille tuottamaan.
Olen rankasti ylipainoinen, pääasiallisesti tämä johtuu siitä että laiminlyön itseäni ja omaa kehoani päästäkseni päämäärääni.
Entisestä atleettisesta kilpaurheilijasta on edetty 150 kg painavaksi toimistotyöntekijäksi.
Asialle olisi tehtävä jotakin.
