Omaan jalkaan tähtääminen

Olen viimeisten kuukausien aikana ollut hyvin työllistetty kaikenlaisten projektien kanssa ja lopulta jouduin kohtaamaan taasn omaa kuolevaisuuttani.

Vuodet eivät ole kohdelleet minua hellävaroin, enkä minä toisaalta ole sellaista ylellisyyttä keholleni tarjonnut. Syyksi voi toki tarjota aina useita erilaisia toinen toistaan vakuuttavimpia selityksiä. Kyllä, minulla on ollut haastava työ, juureton elämä, perhesuhteeni ovat olleet ajoittain vähintäänkin haasteellisia ja olen joutunut kantamaan aina enemmän vastuuta ja suuremmista asioista kuin oikeastaan olisi aiheellista. Myöskään monet vastuutehtävät ja avunpyynnöt eivät ole auttaneet asiaa. 

Mutta kaikesta tästä huolimatta olen tehnyt tietoisen valinnan kahdesta asiasta: 

1. En tule katkeroitumaan, taustallani tämä olisi monellakin tapaa helppoa, jopa ymmärrettävää, mutta kun sitä oikeasti ajattelee niin sillä ei saavuta mitään. Mitä katkeruus todellisuudessa on? Mielestäni se on vanhoissa vääryyksissä, riittämättömyyksissä tai vaillejäämisen kokemuksissaan pyörimistä. 

2. En sälytä vastuuta omasta elämästäni koskaan muille. 

Elämä ei ole helppoa. Eräs ystäväni aikoinaan kertoi että elämässä vain luuserit luovuttavat. 

Kuitenkaan en pidä tätäkään asiaa niin yksinkertaisena. Suuri merkitys on myös sillä miten asioihin ja tapahtumiin valitsee suhtautua. En pidä luovuttamista itseasiassa helpoimpana vaihtoehtona, helpoin olisi vain lakata välittämästä. Sitä tämä maailmamme jatkuvasti tarjoaa "jos ei kelpaa niin pitäkööt hyvänään". 

Kuten sanottua, pystyisin helposti ryhtymään syyttämään elämästäni muita, mutta eivät he ole syyllisiä siihen mitä olen itselleni saanut tehtyä. Toki kävin läpi loppuunpalamisen ja monenlaiset perhekriisit, mutta saavutin minä myös paljon. Suurimpana tekijänä kehoni laiminlyöntiin osoittautui stressin käsittelykeinojeni puutteellisuus. Olen ennenkaikkea stressisyöjä, riittävän pitkällä aikavälillä, stressaavalla työllä ja oman itsetuhoisen elämäntavan omaamisella oli tämän kanssa ennustettava lopputulos. Syöminen sinänsä ei edusta minulle enää suurta nautintoa. Nautin ruoan laitosta, olen siinä jopa hyvä, mutten koe makuelämyksistä enää entisenaista mielyhyvää. 

Yhtenä vaikuttajana tässä varmastikin on oman terveyskättäytymiseni aktivoituminen. Joka on käynnistänyt itsessäni tietynlaisen inhoprosessin nimenomaisesti ruokaa kohtaan. Olen havainnoinut syömiskäyttäytymistäni ja mielialani liittymistä tähän. Lopputulema on seuraavanlainen: Syön kun olen stressaantunut, syön kun olen väsynyt, ja syön kun minulla on aikaa siihen. Jälkimmäinen on todella paha, valmistaudun automatkoille ajatellen mitä matkalla voisi syödä. Riippumatta siitä onko matka 900 km vai lähikauppaan. Kun aloitan tekemään jotakin niin syön, kun käyn keittiön lähellä jostain syystä niin laitan jotakin suuhuni. Kaiken kaikkiaan tämä itsetuhoinen energian haaliminen ympärilleni on alkanut ottamaan verojaan minusta. 

Lonkkani piiputtaa, vanha vaiva mutta kilot eivät auta, polveni ovat päivän kävelemise jälkeen tulessa, ja minulla todettiin selkeä nivelrikko. 

Koskahan olisi aika herätä?

Juoksuhiekkaa

Olen tehnyt empiiristä, ja osin jopa tieteellisiin lähteisiin perustuvaakin tutkimusta siitä mikä tekee elämänmuutoksen tuottamisesta niin kovin vaikeaa.

Olen tullut siihen tulokseen että omat toimintaamme ohjaavat luutuneita ajatus ja toimintamallit ovat kaiken ytimessä. Kuitenkin sitä tosiasiaa että kehomme "muistaa" ei mielestäni painoteta tarpeeksi. Ajatus ja toimintamalliin muokkaaminen on asia sinänsä, mitta kehomme tottuu myös vuosien saatossa pitämään kiinni asioista. Tästä johtuen vaikka ruokavaliossaan tekisi perustavanlaatuistakin muutosta niin se ei välttämättä näy peilistä. Keho pitää aina kiinni "normaalitilastaan" vastustaen muutosta. Psykologisesti tarkasteltuna tämä on varsin luonnollista, mutta aiheuttaa muutosta tuottaville ihmisille paljon päänvaivaa. 

Itse kokeilin syödä suositusten mukaisesti ja oikein, mutta painoni ei muuttunut mihinkään edes kuukausien tiukan tahkoamisen jälkeen. Tämä luontaisesti lannistaa ja pistää luopumaan koko touhusta. Helpommaksi sitämettä myöskään tee aivojen taipuvaisia samaan mekaniikkaan. Vanhojen toimintamalliin toistaminen on vaan niin helppoa, yksinkertaista ja turvallista. Muutoksen tuottaminen kuitenkin näyttäytyy tarpeettoman monimutkaisempaa ja rakastavana asiana.

Tarkkasilmäinen lukija voi havaita projektini siis kerta toisensa jälkeen pettäneen, mutta tämä opettaa ainakin epäonnistumisen mekaniikasta. 

Onnistumisia monilla muilla alueilla on toki tullut myös, mutta se kaikkeen vaikuttava peilistä näkyvä muutos antaa vielä odottaa itseään. 

Suunnan muutosta

Viimeisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa. Tämän voisi selittää monella seikalla, mutta suurin syy taitaa löytyä pettymisestä omaan itseen ja toimintaansa. 

Läpikävin tuossa kevään ja kesän aikana monta muutosta, niillä koetin selittää itselleni että elämänmuutoksen tekeminen siinä hetkessä olisi vähintään vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ja lipsuminen olisi luvallista. 

Suoritin jälleen muuton, ja 5 kk myöhemmin toisen, laskuissani tulin muuten siihne tulokseen että tämä oli nyt 15 kerta kun muutan muutettuani kotoani pois, ja viimeisen 6 vuoden aikana olen muuttanut 9 kertaa. Voinen siis sanoa, jopa kokemuksella: se ei muutu koskaan mukavaksi. Tosin tietynlainen rytmi siihen tulee. Kaiken osaa hoitaa melkolailla näppärästi. 

Kokeilin myöskin liikuntakyvyttömänä oloa. Yhtenä agitaattorina elintaparemonttiini oli kauan tulossa ollut leikkaus jalkaani. Vaiva on ollut minulla jo hyvin nuoresta asti, 19 vuotiaana laakäri kielsi juoksemisen sanoen "kituutat sillä niin pitkään kuin suinkin pystyt ja sitten kun et enää pysty niin sitten se on leikattava. Silloin siellä on todennäköisesti joku kandi sähläämässä ja tilanne on huonompi kuin aikaisemmin"

Noh. Kyllä minä sillä kuitenkin juoksin, en paljoa, mutta joskus. Lopulta tilanne meni tosiaan siihen että apua oli saatava. Ja puukkoonhan sitä mentiin. Tämä viimeinen leikkaus oli järjestyksessään 3:s oikeaan jalkaan, vasenta on leikattu kerran. Nyt päätyivät tekemään sen radikaalimmanoperaation jolla saadaan varsinainen vika poistettua, ettei tarvitse leikata vaan oiretta. 

Lopputulos:

Akillesjänne irti, kantaluun muokkaus ja uudelleen kiinnitys. 

Pyörätuolia 6 viikkoa.

Tämän sain sitten viimeiseksi selitykseksi liikkumattomuudelleni, syömisen järeistämisen lopettamiselle ja ylipäätään mielekkään tekemisen lopettamiselle. 

Nyt muutot on takana ja käyninistelen taas elämääni uudelleen sellaiseen suuntaan jota todella haluan ylläpitää, en vain aio tyytyä siihen mihin se sattui aikoinaan muokkautumaan. 

Elämänmuutoksen tuottaminen on mielestäni lähtökohtaisesti aina 13,5 cm:stä kiinni, siitä ratkaisevasta sisäkorvien välisestä matkasta. Mikäli muutos tuotetaan perustavanlaatuisesti mielessä niin kroppa ja ympäröivä elämä seuraa kyllä perässä. 

Lähtökäsky

Liikkeelle ennen aamiaista, helppoa, lenkille ennen aamupalaa, mahdotonta.

Aamu maneereihini on vuosia kuulunut suihkussakäynti, pukeutuminen ja lähteminen töihin. Aamiaisen syöminen ei jotenkin ole oikein ollut minun juttuni. Kuitenkin lähdettyäni perehtymään asiaan tulin tietoiseksi siitä tosiasiasta että tietyt toimet omassa toiminnassani ovat edesauttaneet ylipainoni kertymisessä. Syy näihin tietenkin löytyy sekä omasta, että lajimme kehityshistoriasta.

Itse opin nuoruudessa että syömisen tarkkailu, tahi liikkumisesta huolehtiminen ei ole oleellista. Tällöi tämä kyllä sujuvasti pitikin paikkaansa. 5 harjoittelukertaa viikossa ja henkilökohtainen kuntoharjoittelu päälle pitivät kyllä huolen siitä ettei tätä tarvinnut miettiä. Kuitenkin ku ikää tuli, harrastukset karisivat. Ei ollutkaan niin helpoa lopetttaa totuttuun tahtiin syömistä. Istumatyön kautta energiankulutus tippui lähelle nollaa ja syöminen jatkui aikaisemman laisena. Tuloksena olikin harrastuksen lopettamisen jälkeisenä vuonna 18 kiloa lisää painoa.

Liikkumiseen huomion kiinnittäminen tuntui niin turhauttavalta ja tarpeettomalta. Entisenä kilpaurheilijana ajatus siitä että liikkuisin ihan vain liikkumista varten kuullosti naurettavalta. Tästä asenteesta seurasikin myöhemmällä iällä sitten arvatenki hieman hankaluuksia.

Tutkiessani ihmiskehon toimintaa ja lepo/horros/säästötiloja joihin keho menee tulin törmänneeksi tosiasiaan: ihmiskeho on solutasolla rakentunut liikkumaan ravintonsa eteen ja säästämään itseään ravinnon ollessa niukassa.

Paljon painotetaan säännöllistä ruokailua, ja oikeita ruoka-aineita. Tämä toki onkin tärkeää, mutta väitän että tärkeimmässä osa-alueessa ihmisen hyvinvoinnissa on liikkuminen.

Liikkuminen määrittää energiankulutustamme. Siispä lähdin tutkimaan miten, miksi ja kuinka sitä voisi maksimoida. Tärkeää on tässä yhteydessä mielestäni tiedostaa se mihin tarkoitukseen ihmisruumis on muokkautunut ja mikä pitää se nhyvinvointia yllä.

Useissa erilaisissa laihdutusmetodeissa painotetaan aamulenkkiä, ja nimenomaisesti juuri herättyä suoritettua aeroobista harjoitusta, mutta miksi se on niin tehokasta? Ihiskeho tähtää kaikissa toimissaan tarkoituksenmukaisuuteen. Siksi se säästää energiaa silloin kun sitä ei tarvita. Se milllä energian säästäminen saadaan pois päältä on liikkuminen. Ei siis vain kevyt kävely paikasta toiseen vaan ihan oikea hikiliikkuminen. Tämä toiminto käynnistää kehossa hormonaalisen komentosarjan jossa lihakset kertovat aivoille että niitä tarvitaan, energiavaje on ilmeinen, tällöin aivot vastaavat tähän tuottamalla hormooneja jotka vapauttavat kehon energiavarantoja lihaksiston käyttöön ja lisäävät näiden vireystilaa. Näinollen oleellisin asia ei olekkaan se kuinka paljon kaloreita kykenee polttamaan aamulenkkinsä aikana, vaan se kuinka paljon niitä palaa tämän jälkeen. Mikäli kehoa ei "herätetä" kulkee se säästöliekillä niin kauan kunnes se saa piikin aktivoitumiseen. Tästä syystä useat ihmiset kuvaavat kulkevansa hyvin "nuutuneina" puolille päivin ja alkavat oikeasti heräilemään vasta 15 kulmilla. Tämä onkin varsin totta, heidän kehonsa heräävät vasta tällöin kunnolla.

Sillä että kehon herättää oikeasti kunnollisella  hormoonipiiikillä on äkkiseltää yllättäviäkin vaikutuksia. Liikunnan käynnistämä kroppa polttaa kaloreita vielä kauan liikunnan jälkeenkin. Aamulla suoritettu lenkki saa kaloripolton kestämään usein jopa reippaasti yli puolenpäivän. Myöskin vireystason nousu on huomattava, mielihyvähormoonin lisääntyessä ja käynnistäessään toisia prosesseja aivoissamme myös keskittymiskyky ja vastaanottaminen paranee. Lihaksisto jää toimintavalmiuteen herättämisen jälkeen, aamujäykkyys jää lenkkitossuihin ja lihaksisto tuntuu vastaavan huomattavasti paljon ärhäkämmin.

Aamulenkki kadottaa tehokaasti tukkoisuuden, ajatus kulkee kirkkaammin ja on energisempi olo. Kuitenkin yhteiskunta ja meille syötetyt käyttäytymismallit tuntuvat toimivan tätä vastaan. Aamulla kuuluu asiaan olla hieman nukuksissa töissä tai koulussa, se koetaan täysin normaaliksi. Meille syötetään jatkuvasti ajatuksia niistä tuotteista joita tulee nauttia aamulla, ja suurina määrinä, jotta päivän saisi kunnolla liikkeelle. Suomalaisille hyvänä esimerkkinä tästä toimii kahvi. Itse ainakaan en ole koskaan oikeastaan tuntenut kahvista kovinkaan positiivista vaikutusta, virkeys jonka se tuo tuntuu kuitenkin jotenkin teessäiseltä, tuntuen lähinnä aivojen etulohkon aktivoitumisena. Olen tätä kovasti koettanut paikata kyllä kasvattamalla määrää. Elin ajan jolloin minulla oli 2 alle 3 vuotiasta lasta ja tulosvastuullinen asema töissä, minä todella koetin paikata tätä lisäämällä määrää.

Aamulenkki jolla herätetään kroppa uuteen päivään onkin mielestäni perustavanlaatuisin teko jota kykenee päivän aikana painonpudottamisen eteen tekemään.

Kuitenkaan sen totauttamisessa eteen tulee jatkuvasti ajatus siitä että todella ppitäisi lähteä aamulla sinne lenkille. Silloin kun muut vielä nukkuvat. Olisi vain niin paljon mukavampi nukkua se viimeinenkin tunti. Oma projektini aamulenkille pääsystä kesti noin 10 vuotta. Tietoisesti tiesin että se olisi hyvä juttu, mutta en vain saannut itsestäni irti, löysin aina hyvän perusteen miksi minun tulisi nukkua se viimeinen tunti, tai mitä varten sääsätäisi n liikkumistani myöhemmäksi. Yleinen perusteluni oli että minä välttämättä tarvitse nsen viimeisen tunnin jotta selviydyn päivän tehtävistäni. Nyt aamulenkkiä oikeasti kokeilleena huoimaan sen  olleen todella huono tekosyy. En ole koskaan kokenut olevani niin virkeä kuin niinä aamuina jolloin onnistun suorittamaan aamulenkin ennen minkään muun toiminnon aloittamista.

Muonitusta

Syöminen on elämämme jatkumisen kannalta tarpeellinen toiminto.

Vaikuttaa varsin itsestään selvältä.

Miksi sitten on mahdollista kerätä niin helposti ylimääräistä vyötärölleen ja edesauttaa elämän loppumisen lähestymistä?

Yksi selityksistä on seuraava:

Tässä ihmisen kehitys on nakertanut itseään nilkkaan niin että rutina kuului. Aikaisempiin kehtysvaiheisiin on kuulunut kehomme sopeutuminen uusiin muutoksiin. Tämä ei kuitenkaan toimi läheskään niin nopeasti kuin voisimme toivoa. Moderni ihminen on hyvin paljolti samankaltainen luolamiehen kanssa. Niinpä kehomme lähettämät singaalit ovat samoja, kuin myös sen sisäänrakennetut puollustautumismenetelmät.

Teollistuminen, kehitys ja suurten massojen suosiminen on vienyt ihmistä lajina sellaiseen suuntaan joka on johtanut niin räjähdysmäiseen kehitykseen ettei kehomme ole pysynyt mukana. Ajan laskumme alussa ihminen vietti jo aikaansa laajoissa laumoissa, hänellä oli kulttuuri, perinteitä.
Se mitä viimeisen 300 vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut on ollut jotain niin järkyttävää ettei kukaan olisi voinut varmastikaan aavistaa. Ihminen on muuttanut tilanteen jossa hän oli sattuman, jumalan (mikä jumala se nyt sitten olikaan), tai ympäristön armoilla siihen että hän hallitsee näitä kaikkia.

Kehomme ei ymmärrä tätä.

Kehomme käyttäytyy edelleen kuin primitiivisen ihmisen keho. Se ei ymmärrä että ravintoa, lämpöä ja vettä on saatavilla yltäkylläisesti. Tästä syystä kehemme lähettää hormonaalisia viestejä esimerkiksi tilanteessa jossa on mahdollisuus syödä niin paljon kuin jaksaa, se käskee toteuttamaan tätä. Kehityksessä tilanteet joissa ruokaa oli paljon saatavilla tarkoittivat sitä että ruoka oli syötävä nopeasti ettei se pilaannu, syöty ruoka oli varastoitava kehoon rasvana, koska seuraavasta ruosta ei koskaan oinut olla varma. Keho korostaa nälän tuntemusta, se ajoi ihmisen etsimään ruokaa, varastoimaan sitä, selviytymään.

Nämä samat viestit toimivat nyt itseämme vastaan. Syömme liikaa, hankimme ruokaa liikaa, emme osaa erotella todellista tarvetta ja kehomme lähettämiä virheellisiä singaaleja.

Kehomme on toiminnassaan hyvin tarkoituksenmukainen, mitään ei tehdä ilman tarkoitusta. Siksi lähdinin tutkimaan perusteluja valinnoillemme joita teemme täysin tiedostamattamme.

Ihminen on taipuvainen luonnostaan etsimään helpoimman tavan tehdä asioita, tämäkin juonta selkeästi perunsa tarpeellisen energiankulutuksen ajatuksesta. Niinkuin aikoinaan luolamies lepäsi metsällä tahi luolassaan jahtikertojen välillä niin niin lepää nykyihminen kotisohvalla. Erona on vain se ettei jahtia tule. Ei tule henkiijäämistaistelua, ei tule nälänhätää, mutta kehomme ei tätä tiedä. Se varautuu siihen joka tapauksessa.

Meidän on vaikea tehdä päätöksiä kehomme viestittämiä viestejä vastaan koska kehomme ei osaa viestittää asioista pitkällä aikavälillä, se että valinta tänään saattaa vaikuttaa jollakin tapaa 10 vuoden päästä ei ole asiaankuuluvaa, asiaankuuluvaa on nälkä, nyt. Aikaisemmin kehomme viestittämät tiedot olivatkin paljonlti toimintaa ohjaavia. Ihminen söi kun ruokaa oli saatavilla, ja liikkui luontaisesti paljon. Nykyisin tarve liikkumiselle on minimaalista verrattaen tuohon aikaan, mutta kehomme vietit ovat edelleen samat, syö, vältä turhaa rasitusta ja rentoudu kun on mahdollista. Keho varustautuu siihen että se saattaa tarvita kaikki energiavarantonsa uhkatilanteessa. Psyyke varautuu siihen että se saattaa tarvita mielihyväkokemuksia tulevan trauman käsittelyyn, tai edellisen trauman unohtamiseen.

Tietoissesti usein tiedostamme tällaiset viestit valheellisiksi, mutta niitä vastaan toimiminen on hankalaa. Keho ottaa komentovallan. Tietoisuus asioiden oikeasta laidasta pitkällä aikavälillä ei riitä kääntämään toimintaa toissenlaiseksi. Hormonaaliset ja alitajuiset viestit joita keho meille syöttää on kehon oppimia toimintamalleja, osa myötäsyntyisiä, osa hankittuja vuosien varrella, mutta yhtäkaikki, niitä on paljon.

Suuntaaminen.

Lähdin tutkimaan uutta lähestymiskulmaa ylipainoon, kehon toimintaan ja elämänhallintaan. Sen sijaan että lähtisin kieltämään kehoni olemasta sitä mikä se on, lähsin tutkimaan mitä se ei saa toteuttaa. Kehomme äärimmilleen viritetty täsmäinstrumentti joka on toimissaan äärettömän looginen, jopa solutasolla. Siksi kiinnitinkin huomion niihin viesteihin ja toimintoihin jotka eivät modernissa maailmassa ole tarpeellisia, mutta joihin kehomme on kuitenkin viritetty vastaamaan.

Aamulenkki, liikkuminen ennen aamiaisen nauttimista on monessa laihdutusmenetelmässä kulmakiviä. Se mitä meille tuputetaan joka puolelta on ajatus siitä että keho tarvitsee energiaa toimiakseen, sitä on syötävä tai juotava ennenkuin voidaan toimia. Tämä ei kuitenkaan vastaa kehomme ominaiseen viestintäjärjestelmään. Se mihin kehomme on viritetty on nimenomaisesti liikkumaan, toimimaan ilman vatsassa vellovaa ruokamassaa. Selitys tähän on hyvin yksinkertainen, ennenkuin mitään voitiin syödä, täytyi ruoka ensin kerätä tai metsästää. Tästä syystä kehomme hormoonitoiminta odottaa aamulla sitä viestiä että koska päivä alkaa, se odottaa ensimmäistä fyysist rasitusta ennenkuin se voi käynnistyä kunnolla. Tämän viestin saapuessa kehomme käynnistää prosessin jossa se ottaa energiaa siitä varastoidusta energiasta jotta se varmistaisi henkiinjäämisensä. Ilman tätä viestiä ei varastoidun energian käyttöönottoo ole tarpeellista, eikä sitä tapahdu. Kävely sängystä suihkuun ja aamiaispöytään ei herätä kehoamme, siksi ihmiset usein kulkevat puolille päivin kuin huppu päänympärillä, ei aivan hereillä.

Käveleminen. Kehomme on viritetty liikkumaan kävellen, ei autoillen tai muunkaan laisella mekaanisella kulkuneuvolla. Kävelyn tärinä on luontaista suoliston toimintaa edistävää lääkettä. Suoliston peristaattinen liike kiihtyy ja ajatteluun liittyvät hormonaaliset muutokset kiihtyvät. Kehomme on viritetty siihen että kävelyllä on tarkoitus, sillä siirrytään johonkin jossa tarvitsemme sekä älyämme, että lihaksistoamme.

Uudelleen kouluttaminen. Aloin ehdollistamaan kehoani siihen millä se todella tulee toimeen. Ryhdyin pienentämään annoskokoja, siirtymään kokonaan kasvisruokaan, syöden pelkkiä hedelmämehuja. Aloin opettamaan. Ruokailutottumusten suuntaaminen uuteen suuntaan ei osoitttautunut olevan vaikeaa. Haasteellisimmaksi koko yhtälössä osoittautui uuden suuntautumisen hyväksyttäminen lähipiirillä ja ennenkaikkea sopeuttaminen perhearkeen.

Vesieste

Vettä ja nestettä tulisi jokaisen meistä kuluttaa, melkolailla tutkimuksesta riippumatta, enemmän kuin nykyisin kulutamme.

Kuitenkin nesteen juomisen lisääminen osoittautuu usein käytännössä niin haasteelliseksi että jätämme sen toteuttamata, juomme kyllä aterioiden yhteydessä, mutta näiden välillä vesi pulloa mukanaan kantava henkilöitä katsotaan lähinnä kummissaan. Kuitenkin tämä olisi mitä meidän tulisi periaatteelisesti tavoitella.

Blogini kirjoituksissa tulee varmastikin useassa kohdassa esille se että uskon vahvasti siihen että niin keho, kuin mielemme ovat viritettyjä selviytymään. Keinot millä nämä tuotetaan ovat oikeastaan varsin nerokkaita lisäten ihailuani ihmiskehon, psyykkeen ja solutason mekanismeihin tietoisuuteni lisääntyessä niistä.

Useissa julkaisuissa keskittään siihen että vettä pitää juoda paljon, mitä veden juomisen vähyydestä seuraa ja mitä kaikkea voisi saada aikaan juomalla enemmän nestettä päivän aikana. Mielestäni tämä ei kuitenkaan vastaa perimmäisen laatuiseen kysymykseen: Miksi?

 Olen itse kovinkin jääräpäinen yksilö. Ehkä ajoittain tarpeettamon jääräpäinen, mutta aina varsin perusteellinen. En itse osaa sitouttaa itseäni toimintaan jonka tarkoitusta en tiedä. Se että suorittaisin esimerkiksi veden latkimista siksi että iho näyttäisi paremmalta, ei riitä. Minun tulee ymmärtää miksi, miksi ihon voisi näyttää paremmalta jos joisin enemmän, miksi vedenjuomisella voisi olla erilaisia terveyttä edistäviä vaikutuksia ja miksi minä oikeastaan näkisin sen vaivan että alkaisin tietoisesti lisäämään nesteiden saantiani.

Suurin este nesteiden juomisen lisäämiselle on uein niiden aiheuttama virtsaustarve. Tämä kuullostaa varsin luonnolliselta, ja tämä aiheuttaakin sen että useimmat ketkä veden juomisen lisäämistä yrittävät, lopettavat sen varsin varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin se miksi tämä osoittautuu virheelliseksi valinnaksi selittyy seuraavassa:

Ihmisen elämäntapojen muutokset ottavat aikaa sirtää vaikutuksensa solutasolle. Useat veden juomisen tuomat hyödyt selittyvätkin juuri solutasolla. Ihmisen keho pyrkii aina itsensä ylläpitämiseen ja uhkien ennaltaehkäisyyn. Tässä yhteydessä tämä näyttäytyy sillä että kehmme tottuu siihen nestemäärään mitä se säännöllisesti saa. Mikäli tämä nestemäärä on alempi kuin periaatteellinen optimaalimäärä, keho tulee toimeen sillä. Tällöin keho käyttää tehokkaammin sitä nestettä mitä sillä on, jos ette usko niin katsokaapa seuraavan kerran kunnon rasitusliikunnan jälkeistä virtsan väriä. Keho sitoo soluihinsa sen nestemäärän jonka se on tottunut saamaan ja käyttää sitä, turvottaen näin solukkoa niin että se pystyy sitouttamaan tämän nesteen itseensä. Veden juontia lisätessä keho ei välittömästi ymmärrä sitä että uusi toimintamalli saattaisi vakioitua, tästä syystä se pyrkii käyttämään nesteestä vain aikaisemman määrän, sen keho pystyy kohtalaisella varmuudella luottamaan tulevan seuraavanakin päivänä. Siihen että keho tottuu uuteen nestemäärään menee keskimäärin 3 kuukautta.

Pitkä aika olla juoksemassa jatkuvasti vessassa.

Se hyöty mitä nesteen lisäykselä varsinaisesti saavutetaan on juurikin solutason prosessi. Vireystaso nousee, tämä selittyy sillä että solujen välittäjäaineet pääsevät liikkumaan nopeammin, ja kirkaammassa ympäristössä koska solujen ei tarvitse käyttää samaa nestettä jatkuvasti vaan ne ovat  tottuneet luovuttamaan nestettä tietäen että uutta nestettä on tulossa tillalle. Sama lainalaisuus pätee myös ihon kirkastumiseen. Suuri osa kehomme nesteestä on sitoutuneena nimenomaisesti eri ihokerroksiimme, luoden suojaavan panssarin ympäristön taudinaiheuttajien, lämpötilavauhtelujen ja  kudosvaurioiden varalta. Näinollen on varsin mmärrettävää että mikäli iho joutuu pitämään kiinni siitänesteestä joka siinä on kerää se itseensä kaikenlaisia epämielyttäviä ainesosia. Tästä syystä iho myös kirkastuu, solut tottuvat puhdistumaan tiuhemmassa syklissä. Ideaa voi testata jättäen lautasellisen vettä viikoksi huoneilmaan. Suoliston toiminnan parantuminen selittyy kaksiosaisena prosessina, itse suolessa oleva massa on kosteampaa ja tästä kehoon imeytyvä neste imeytyy nopeammin. Tässä täytyy siis muistaa että vatsalaukustamme ei varsinaisesti imeydy juurikaan ravintoaineita, nesteitä tahi muita keholle tarpeellisia ainesosia, se on lähinnä säilytysvarasto ja ruoan pilkkomiskeskus jossa ruoka-aineet saatetaan siihen muotoon että suolisto pystyy tästä prosessia jatkamaan. Tästä näkökulmasta 1500 luvulta oleva uskomus siitä että ihmisen terveys perustuu paljonlti suolen toimintaan ei ole lainkaan hassumpi ajatus. Myöskin suoliston toiminan vakiintuminen optimaaliselle tasolle tarkoittaa sitä että ns."turhat" ravintoaineet poistuvat paljon vikkelämmin elimistöstämme. Suoliston toiminnan ollessa hidasta jää ruokamassa kellumaan suolistoomme, ja mitä pidempään se tietyssä kohdassa siellä viettää aikaa, sitä enemmän siitä otetaan osioita hyödyksi. Eli ruokamassan saapuessa suolistossa tiettyyn kohtaan suoritetaan sille osiolle ominaista toimintoa niin kauan kuin ruokamassa siellä on. Tässäkin keho pyrkii säilyttämään oman hyvinvointinsa ja tähtäämään tulevaan uhkaan. Ottaen ravinnosta ensin arsin nopealla syklillä sen mitä se tarvitsee pitääkseen itseään yllä. Tämän jälkeen prosessi hidastuu ja keho alkaa pilkkomaan ravintoaineita varastoihin, sen varalta että välttämättä seuraavaa tavaraa ei tulekkaan ihan tarpeellisen tiuhalla syklillä.

Kaiken kaikkiaan voidaan useiden eri tutkimusten ja ravinto-oppaiden valossa todeta että juominen, ja nestemäärän lisääminen ruokavalioon on hyvä asia. Nyky maailmamme on kehittynyt pisteeseen jossa kaikkea on yltäkylläisesti saatavilla, aivomme tiedostavat sen mutta kehomme kulkee kivikaudella. Keho takertuuu kiinni siihen ja oppii tulemaan toimeen sillä mitä sille jatkuvasti tarjotaan. Tämä prosessi ei tapahdu hetkessä. Useilla meistä siihen on mennyt koko elämä. Siksi muutosten tuottaminenkaan ei tapahdu hetkessä mutta perusteita tämän tuottamiseen kuitenkin tuntuisi olevan.

Toteuttaminen.

Se miten olen itse muutosta tehnyt omaan käyttäytymiseeni lähtee siitä tosiasiasta että minun on täytynyt oppia hyväksymään jatkuva vessassa juokseminen. Osaan nykyisi laskea varsin tarkkaan kellosta sen koska kannattaa juoda ja minkä verran. Toki olen myös oppinut sen missä syklissä kannatttaa tankata esimerkiksi palaverien ja seminaarien aikana ja alla. Tärkein kuitenkin on mielestäni ollut nimenomaisesti sen tosiasian hyväksyminen että kun nousen ylös istumatyöstäni, lähden ulos tai siirryn toimesta toiseen, teen sen vessan kautta.

Aamuni alkaa sillä että käyn vessassa ja  juon 0,5 litraa vettä pukeutuessani töitä varten. Työmatkani kestäessä 45 minuuttia tiedän seuraavan pysäkin olevan vessa. Kuitenkin tämän jälkeen vaikka juon päivän aikana useasti, vesikannu pöydälläni nököttäen ei wc:ssä tarvitse vierailla kuin 2-3 tunnin välein. Urheilusuoritusta edeltävästi olen oppinut laskemaan juomiseni tuntia aikaisemmin. Silloin olen ehtinyt käydä jo kertaalleen vessassakin ennen lähtöä. Tämä toki tuli opittua kantapään kautta ja kerralla. Tämän elämäntaparemonttini alkumetreillä törmäsin tosiasiaan siitä että keho hidastaa nesteen poistumista urheilusuorituksen aikana. Testatessani tätä yhdistetyllä hölkkä/kävely lenkillä tulin oppineeksi että tälläkin toki on rajansa. Varmaksi voin sanoa ettei kannata juoda vajaata litraa vettä juuri ennenkuin lähdet lenkille. On ikävää havaita 3,7 kilometrin päässä kotoa sijaitsevassa lenkin lakipisteessä että vessahätä alkaa olemaan varsin paljon enemmän kuin ehdotus.... Ja matkaa on takaisin enää 3.7 km eikä juokseminen enää onnistu...

Yhteenvetona voitaneen todeta että juokaa ihmiset vettä. Itse suosittelen kokeilemaan päivittäisen vesimääränne nostamista n 1 - 1,5 litran verran normaalista seuraavan 3 kk ajan. Projekti on vaativa, mutta silloin jokainen voi todella arvioida sen kuinka juuri häneen nesteen lisäääminen vaikuttaa. 

Vallihautoja

En tule tässä blogissa keskittymään laihduttamiseen, dieettiin saatikka ihmeaineisiin. Tarkoitukseni on todentaa laihtumista elämänmuutoksen sivutuotteena. Tutkin erilaisia laihduttajasivustoja ja huomasin erään selkeän puutteen: niissä laihdutettiin.

Niissä keskityttiin usein vain laihduttamiseen ja sivuttiin vain niitä tosiasioita että ylipaino on tuotetta elämäntapavalinnoistamme ja että kunkin ohjelman piirissä on pysyttävä jotta paino pysyy kurissa. 

Paino pysyy kurissa.

Australialaistutkimuksesta mukaan 73% kaikista sairauksista olisi ehkäistävissä oikeilla elämäntapavalinnoilla. Suhteellisen pysäyttävä luku. Mitä kaikkea saataisiinkin aikaan jos pystyisimme hyväksymään sen tosiasian että meidän tulee tulla tietoisemmaksi valinnoistamme?

Jokainen meistä siis kaivaa omat valihautansa sen elämän ympärille jota elämme, ja jonka suojista meidän on helppoa tutkia sitä miten elämää oikeastaa tulisi elää.

Tästä innostuneena lähdin tutkimaan sitä mitä nämä elämäntapavalinnat jotka olivat menneet metsään olivatkaan olleet. Olen varsin tyypillinen suomalainen 30 vuotias mies, osun monessa suhteessa keskivertosuomalaisen stereotypiaan joten tämä antaa tarkkailulle varsin hedelmällisen pohjan.

Olen naimisissa, minulla on kaksi lasta, asuntolaina, pitkä työhistoria, useampia ammattitutkintoa ja kuulun tyypin 2 diabeteksen riskiryhmään.

Lähtökohtaisesti kerrottakoon etten aina kokenut olleeni näissä juoksuhaudoista. Nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä minulle oli annettu varsin kiitettävät eväät. Lapsuuden kotini ei ollut yltäkylläisyyden kyllästämä, mutta harvempi -92 lamasta noussut perhe oli. Kuitenkaan emme koskaan kokeneet köyhyyttä, tiukempiakin hetkiä oli, mutta vanhempamme mahdollistivat aina harrastamisemme, kaikkien kolmen lapsen. Täyttäessäni 18 olin tehnyt jo kaksi vuotta kaikki vapaa aikani töitä, olin sm-tason urheilija ja palkintoja voittanut taiteilija. 

Tämän jälkeen alkoivat ne virhevalinnat.

Kuulun siihen epäedulliseen kansanosaan joka eli läpi 1992 maahamme laskeutuneen surutilan. En siis tuolloin ollut vielä millään muotoa mukana työvoimapoliittisella temmellyskentällä, mutta pääsin aitiopaikalta todistamaan laman kerrannaisvaikutuksia. Isämme ja äitimme toimivat 1990 luvun alussa ravintola-alalla, varsin nimekkäistä ja hyväpalkkaisissakin hommissa. Tämä oli aikoinaan mahdollistanut muuttamisen toiselle puolelle Suomea ja asuntolainan.

Se oli silloin.

Sitten ihmisiltä loppuivat rahat, silloin koko valtakunnasta loppuivat rahat. Hienot ruokailut ravintoloissa laskivat suhteellisen rajusti. Tätä seurasi perheessämme haasteellinen ja opettavainen kausi. Siinä hetkessä kun lapsi istuu ruokapöydässä ja kuuntelee isänsä itkien toimittamaa anteeksipyyntöä siitä että ruoka tulee seuraavina viikkoina koostumaan ruskeasta kastikkeesta ja perunoista, tapahtuu jotain. Sillä hetkellä määritetään se kumminka lapsi asiaan reagoi, hän voi joko hyväksyä tilanteen, tai ryhtyä toimimaan.  

Isämme oli hyvin ylpeä ja periaatteellinen mies, siksi työpaikan ja elämän rakenteen katoaminen oletettavastikin otti niin koville. Muista elämästäni jakson jolloin isäni istui television ääressä seuranaan fazerin sininen ja kevytmaito tölkki. Hän istui tässä niin kauan kuin kummastakaan ei ollut enää kuin muisto. Seuraavana päivänä kaava toistui. Samoihin aikoihin jouduin itse koulukiusatuksi, tarkemmin ottaen siis ongelmani paheni, olinhan ollut ongelmani kanssa tuttuja jo ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien. Vanhemmillani oli tällöin omat ongelmansa joten heitä ei aiheella viitsinyt kuormittaa. Tässä suhteessa perustavanlaatuinen käänne tapahtui 5.llä luokalla. Hermostuttuani vuoden jatkuneeseen kiusaamiseen olin päätynyt jahtaamaan erästä luokkatoveriani ympäri koulua. Lopputuloksena oli 8 luokkatoveriani paikattavaksi ja 3 opettajaa lääkärihoitoon. Itse asianomaista luokkatoveriani en onneksi saanut koskaan kiinni. Tämä muutti asioita. Ymmärrys siitä että mitä ihminen todella kykenee tekemään ja kuinka helppoa se onkaan, jo 12 vuotiaana. Tämän jälkeen en enää menettänyt hermojani, opin pelkäämään itseäni riittävästi. Siitä eteenpäin selvitin ongelmani koulussa itse. Lähinnä hoitaen koulupäivän pois alta, sen suurempia sosiaalisoitumatta. Ei sieltä kavereita ollut tultu hakemaan, vaan suorittamaan oppivelvollisuutta.

Ei silloin tiedetty kouluhyvinvoinnista ja kiusaamisesta mitään. Rehtorimmekin hoiti koulumme kiusaamisongelman kuntoon 5,7 sekunnissa ilmoittaessaan ettei kiusaamista tapahdu kummassakaan koulussa jossa hän on rehtorina. 

Tämä tieto ei vain ilmeisemmin piirtynyt kovinkaan kirkkaana kaikkien oppilaiden mieleen.

Luokan opettajani suhtautui ala-asteella asiaan hieman konkreettisemmin mutta tavat olivat silloin toiset: hän kokosi luokkaan kaikki oppilaat jotka osallistuivat kiusaus toimintaan, istutti minut luokan eteen ja kertoi kaikille minun kertoneen heidän kiusaavan minua ja että se pitäisi lopettaa koska se ei ollut kilttiä.

No välitunnit olikin olivatkin sitten sitä myöten mielenkiintoisia. 

Kiusaaminen ei tietenkään siihen loppunut, mutta kyllä se opetti ettei siitä kannata kertoa kenellekkään, ja että parhaat selviytymiskeinot rakentaa aivan itse. Yläasteella olin oppinut jo jonkinverran käsittelemään asioita täysin itsekseni, tai ainakin pitämään ne itselläni. Muistan äidinkielen opettajamme tuumauksen ainekirjoituksen aineeseeni jossa olimme siirtyneet opintosuunnitelmassa reaalikirjoittamiseen, piti kirjoittaa kuvaus omasta päivästään koulussa. Kirjoitin miten kotona käyn läpi tunteitani, vihaa itkua, häpeää ja valmistaudun koulupäivääni ajatellen "mitä kaikkea ne ovatkaan minulle tänään keksineet, rauhaan ne eivät jätä. Kunpa vain jaksaisin", opettaja tuumasi "älä viitsi ei se oikeasti voi tuollaista olla!". Rauhallisuus ja kylmäpäisyys kostautuu.

Ammattikoulu tuli sitten kahlattua läpi aivan samoja latuja, ei kavereita, vaan ammattititkintoa varten. Olin sielläkin varsin outo tapaus, kantaen hurjaa tavaramäärää jatkuvasti mukanani. Harrastin tällöin musiikkia vahvasti ja soittimeni olli mukana kannettavaa mallia, mikäli soittaharjoitukseni sijoittuivat koulupäivän jälkeen oli siis mukanani soitinsalkku ja nuottisalkku. Toisinaan mukanani oli myös salibandymaalivahdin varusteet urheiluharrasteeni vuoksi. Se vähä vapaa-aika mitä oikeasti jäi käytettiin erilaisissa projekteissa, kattaen musiikkiesityksistä tv:n korjauksiin, joista rahaa kasaan sai. Olin siis ammattikoulussa, duunari linjalla päivittäin kauluspaidassa, slipoverissa ja suorissa housuissa. Jokainen voi hyvin päätellä kuka erottui hupparikansasta.

En myöskään koskaan innosstunut kavereiden kanssa kylillä pyörimisestä, tai railakkaasta alkoholikäyttäytymisestä. Ne veivät liikaa aikaa, ja alkoholi teki vielä tyhmäksi moneksi päiväksi.

 Tämän jälkeen seurasi luonnollisesti työllistyminen, armeija ja kotiutuminen sieltä. Armeijan suoritin varsin kiitettävän palautteen saattelemana, ja kaikki viikonloppu ja iltalomat tehden töitä lähistöllä olleen projektin parissa.

Varsinainen poismuutto lapsuuden kodistani tapahtui hieman ennen ammattikouluni päättymistä. Muutin naisen perässä, mikä kannattaa harvoin. Kuitenkin palasin armeijasta tämän naisen luokse ja työllistyin ko. paikkakunnalle, täysin erilaisiin hommiin kuin mihin olin koulutukseni hankkinut. Työllistyin lupauksella jossa sitouduin tekemään pienipalkkaista hommaa puolisen vuotta jotta pääsisin sittemmin oppisopimukselle hankkimaan soveltuvan ammattittutkinnon. 3,5 v myöhemmin päättelin ettei tätä oppisopimusta ole tulossa ja jatkoin matkaa. Samana aikana olimme eronneet naiseni uskottomuuden vuoksi 6 kertaa ja aina palanneet yhteen, tai siis nainen oli palannut luokseni. Olin ottanut ensimmäisen asuntolainani naiseni halutessa kaupunkiin asumaan. Lopuksi vihelsin pelin poikki. Ei siitä mitään tullut. Tästä seurasi varsin työntäyteinen kausi. Naiseni vaatiman korkean elintason seurauksena minulla oli tuntuvasti velkaa ja asuntolaine niskassani. Lisäksi olin sitoutunut maksamaan hänelle tietyn , kohtalaisen suuren summan rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Siispä tein 3:a listatyötä, ja kaikenlaisia projekteja yhtä aikaa maksaakseni kaiken.

Tässä vaiheessa työnkuvani oli siis muuttunut vähän, tai hyvin vähän fyysisesti kuormittavaksi, ja kaikki harrasteet olivat jääneet pois. Kokemuksesta voin sanoa että entisenä huipputason kilpaurheilijana liikkuminen vain liikkumisen vuoksi kuullosti täysin turhalta eikä se itseasiassa tuntunut millään tasolla mielekkäältä. Päämäärätöntä.

Päätyessäni siihen johtopäätökseen etten tule oppisopimuspaikkaa saamaan jatkoin yksityisen työnantajan palvelukseen. Mielivaltaisten irtisanomisten seurauksena päädyin itsekin hakemaan työpaikkaa, toki irtisanominen ei ollut minuun kohdistunut, mutta se oli vain ajan kysymys.

Onistuin saamaan oppisopimuspaikan alalta josta minulla ei ollut mitään kokemusta, ja tämä vaati taas muuton 400 km. päähän, vaan mitäpäs tuosta, töitä oli tiedossa. Tähän mennessä muuttoni oli siis järjestyksessään 5:s. Tästä seurasi taasen työllistävä vaihe, asuin 5 kk. toisella paikkakunnalla, josa minulla ei sisustuksena pienessä kylmässä kaksiossani ollut kuin patja lattialla ja moottoripyöräni. Odottelin silloin sitä 2 vuoden rajaa jonka jälkeen asuntonsa saa myyd ilman myyntivoittoveroa. Lopulta sekin aika tuli, ja lopputulos oli se että tilava kolmioni sisältämät tavarat sullottiin pieneen kaksioon. Jäljellä jäi kujat joita pitkin pääsi sänkyyn suihkuun ja keittiöön, toki ei jääkaapille koska sekin ilmatila tuli hyödyntää laatikoille, myös sauna oli varastokäyttöön hyvin sovelias.

Töissä ryhdyin hyvinkin viihtymään, töiden ulkopuolella riitti hyvin rakennusprojekteja joista sai lisätienistiä. Asuntokauppojen kuitettua suurimman osan veloistani aloin pärjäämään jopa taloudellisesti varsin mukasvasti. Siispä oli aika monimutkaistaa asioita.

Ostin talon, muutin ja aloitin seurustelemaan.

Työmatkaa tuli suuntaansa 52 km. Mutta ruuhkasuomen ulkopuolella tuo ei nyt kuullosta edes kovinkaan pahalta. Valmistuin ammattiin ja 3 kk tämän jälkeen työnantaja ilmoitti lomauttavansa työntekijöitään. Jouduin lomautukselle alueella jossa ei töitä ole edes paikallisille työnhakijoille, saatikka sitten täysin ummikoille. No jäipähän aikaa tehdä remontteja. Lomautksista toivuttiin ja työnantajani aloittu tulevaisuuden suunnittelun, mikäli firma meinasi menestyä niin oli sen muutettava. Toki minuakin kysyttiin tulemaan firman mukana, törkeä toikenkuva ja palkka pyynti poikivat haasteellisen vastauksen: kyllä.

Lähdettävähän sitä sitten oli, näitä aikoja tein reissuhommia, 1,5 vkoa töissä ja 2 vapailla 14 h päiviä työmaalla ja 600 km ajoa työmatkoina. Tällöin seurustelusuhteeni eteni siihen pisteeseen että aloimme odottaa lasta ja menimme naimisiin, käytännöllisesti maistraatissa, mutta naimisiin. Esikoiseni synnyttyä päätime yhdistää perheen ja muuttaa lähemmäs työpaikkaani. Ummikkona muuttaessa ensimmäinen lyönti oli onneton huti. Poliisi kävi tiheämmin kuin postiauto ja ympäristö oli vähintäänkin "haasteellinen" lapsiperheen kannalta. Ja muuttohan siitä seurasi. 9. tähän mennessä.

Tätä seurasikin muutto kasvukeskukseen ja pian toinen lapsemme alkoi ilmoitella tulostaan. Kuitenkin jo rakenne ultrasuomalaisen oli todennettu että lapsella tulisi olemaan kehityksellinen häiriö, ei vammaisuus mutta vakava terveydellinen tila joka tapauksessa. Synnytyksestä suoraan lapsi vientiinkin ultrattavaksi ja lääkitys aloitettiin välittömästi. Leikata ei vielä voinut, mutta sitä jäätiin odottamaan. 

Tästä alkoi varsin kuluttava vaihe elämässäni, taas uusi muutto, 10. johtotehtävät, lapsen vakava sairaus ja poikkeusluvalla hankittavat, kela korvauksen ulkopuoliset lääkkeet, jatkuvat sairaalareissut, asioiden järjestely moneen kertaan lastenhoitojen kanssa koska emme tunteneet paikkakunnalta ketään. Lopputuleman saattoi sinänsä arvata. Vaikka olimme vaimon kanssa aikoinaan sopineet että voi olla lastn kanssa kotona niin taloudellisen vastuun kantaminen pääsääntöisesti yksin alkoi olla liikaa, niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Paloin loppuun.

Täytyi alkaa miettimään elämää oikeasti uusiksi.

Tästä seurasi jälleen uusi suunta. Päätin jättäytyä opintovapaalle ja hoitaa keskeneräisen koulutukseni loppuun kotoa käsin. Tulojen pydotessa ei varaa siis ollut jäädä ruuhka suomeen asumaan, muutto seurasi takaisin omistusasuntooni. Suorittelin opiskelujani suunnitellun aikataulun mukaisesti. Raha tilanten ollessa tiukka ei ollut mahdollisuutta ostaa taloomme lämmityspuita eikä oikein ruokaa, ruoka-apu tuli tutuksi. Arkeni koostuikin pääasiallisesti opiskeluista ja puun kaadosta, pilkkomisesta ja takkojen sytyttämisestä. Valuvan märkä, ja parhaillaan umpi jäässä oleva puu ottaa syttyäkseen hetken. Sain opiskelujani suoritettua huomattavan määrän etäopiskeluina ja elämä sinällänsä asettui, vaimolleni vaan koetettiin hankkia työpaikkaa vaikka noitumalla, vaan eipä tärpännyt. Vaimoni sai opiskelupaikan kauempaa, josta seurasi muutto, epäselviä tilanteita ja aviokriisi, muutin lasteni kanssa eri osoitteeseen vaimoni kanssa, järjestyksessä muutto oli nyt 12. Sittemmin kuitenkin saimme tilanteen selvitettyä ja sain opintojeni loppuun suorittamiseksi palkallisen harjoittelupaikan. 500 km päästä asuiunpaikastamme. Muuttohan siitä taasen seurasi.

Elämäni on taaksepäin tarkasteltuna ollut varsinaista muutoksiin sopeutumistaistelua ja seelviytymistä, mutta varsin kettetäksi ja neovokkaaksi tällainen elämä opettaa. Elämän ilo ja usko omaan tekemiseen ei ole koskaan kokonaan kadonnut, koetuksella ne ovat olleet, mutta aina ylös on noustu ja noustaan edelleen.

Olen siis näinollen selviytyjä. Hoksaava. Periaatteellinen ja tarvittaessa hyvinkin aikaansaava.

Miksen siis käyttäisi näitä hyödykseni?

Jotta mitään saisi koskaan muuttumaan täytyy ensin määritellä ongelma:
Olen liian tunnollinen ja arvostan liikaa sitä hyvää mitä pystyn muille tuottamaan.
Olen rankasti ylipainoinen, pääasiallisesti tämä johtuu siitä että laiminlyön itseäni ja omaa kehoani päästäkseni päämäärääni.
Entisestä atleettisesta kilpaurheilijasta on edetty 150 kg painavaksi toimistotyöntekijäksi.

Asialle olisi tehtävä jotakin.