Vuodet eivät ole kohdelleet minua hellävaroin, enkä minä toisaalta ole sellaista ylellisyyttä keholleni tarjonnut. Syyksi voi toki tarjota aina useita erilaisia toinen toistaan vakuuttavimpia selityksiä. Kyllä, minulla on ollut haastava työ, juureton elämä, perhesuhteeni ovat olleet ajoittain vähintäänkin haasteellisia ja olen joutunut kantamaan aina enemmän vastuuta ja suuremmista asioista kuin oikeastaan olisi aiheellista. Myöskään monet vastuutehtävät ja avunpyynnöt eivät ole auttaneet asiaa.
Mutta kaikesta tästä huolimatta olen tehnyt tietoisen valinnan kahdesta asiasta:
1. En tule katkeroitumaan, taustallani tämä olisi monellakin tapaa helppoa, jopa ymmärrettävää, mutta kun sitä oikeasti ajattelee niin sillä ei saavuta mitään. Mitä katkeruus todellisuudessa on? Mielestäni se on vanhoissa vääryyksissä, riittämättömyyksissä tai vaillejäämisen kokemuksissaan pyörimistä.
2. En sälytä vastuuta omasta elämästäni koskaan muille.
Elämä ei ole helppoa. Eräs ystäväni aikoinaan kertoi että elämässä vain luuserit luovuttavat.
Kuitenkaan en pidä tätäkään asiaa niin yksinkertaisena. Suuri merkitys on myös sillä miten asioihin ja tapahtumiin valitsee suhtautua. En pidä luovuttamista itseasiassa helpoimpana vaihtoehtona, helpoin olisi vain lakata välittämästä. Sitä tämä maailmamme jatkuvasti tarjoaa "jos ei kelpaa niin pitäkööt hyvänään".
Kuten sanottua, pystyisin helposti ryhtymään syyttämään elämästäni muita, mutta eivät he ole syyllisiä siihen mitä olen itselleni saanut tehtyä. Toki kävin läpi loppuunpalamisen ja monenlaiset perhekriisit, mutta saavutin minä myös paljon. Suurimpana tekijänä kehoni laiminlyöntiin osoittautui stressin käsittelykeinojeni puutteellisuus. Olen ennenkaikkea stressisyöjä, riittävän pitkällä aikavälillä, stressaavalla työllä ja oman itsetuhoisen elämäntavan omaamisella oli tämän kanssa ennustettava lopputulos. Syöminen sinänsä ei edusta minulle enää suurta nautintoa. Nautin ruoan laitosta, olen siinä jopa hyvä, mutten koe makuelämyksistä enää entisenaista mielyhyvää.
Yhtenä vaikuttajana tässä varmastikin on oman terveyskättäytymiseni aktivoituminen. Joka on käynnistänyt itsessäni tietynlaisen inhoprosessin nimenomaisesti ruokaa kohtaan. Olen havainnoinut syömiskäyttäytymistäni ja mielialani liittymistä tähän. Lopputulema on seuraavanlainen: Syön kun olen stressaantunut, syön kun olen väsynyt, ja syön kun minulla on aikaa siihen. Jälkimmäinen on todella paha, valmistaudun automatkoille ajatellen mitä matkalla voisi syödä. Riippumatta siitä onko matka 900 km vai lähikauppaan. Kun aloitan tekemään jotakin niin syön, kun käyn keittiön lähellä jostain syystä niin laitan jotakin suuhuni. Kaiken kaikkiaan tämä itsetuhoinen energian haaliminen ympärilleni on alkanut ottamaan verojaan minusta.
Lonkkani piiputtaa, vanha vaiva mutta kilot eivät auta, polveni ovat päivän kävelemise jälkeen tulessa, ja minulla todettiin selkeä nivelrikko.
Koskahan olisi aika herätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti